98 juttua

Tämä on blogini 98:s merkintä. Enempää merkintöjä ei tule.

Olen pitänyt tätä blogia nyt vuoden ajan ja niinhän siinä on käynyt, että lopulta aiheet loppuvat. Oma elämäni ei ole kovin mielenkiintoista, joten pikku hiljaa alkaa tuntua, että olen jo näyttänyt kaiken minkä haluan. Ja kertonut itsestäni sen, mitä ylipäätänsä viitsin julkisesti sanoa. Olen myös yksinpuhelua vastaan ja vuorovaikutuksen kannalla. Sama ilmiö alkoi kyllästyttää myös julkisessa päiväkirjassa jota pidin puolisen vuotta, itsestä kertominen puudutti, kaipasin enemmän vuorovaikutusta. Onhan blogi tottakai myös sitä vuorovaikutusta, mutta miten kirjoittaa blogia jota ei kirjoita itsestään? Miten olla tarpeeksi kiinnostava olematta itserakas? Kas siinä pulma.

Koska olen valinnut julkisen blogin josta minut on helppo tunnistaa, aiheet joista voin kirjoittaa tai kuvat joita voin laittaa esille, ovat hyvin rajoittuneita. En voi puhua ihmisitä joita olen tavannut, en monista asioista jotka ärsyttävät, en surusta joka asuu sisälläni. En halua loukata läheisiäni kirjoituksillani enkä myöskään muiden yksityisyyttä.

Mitä sitten jää jäljelle? Niinpä: minä, minä ja minä. Oma kotini, josta en kuitenkaan halua näyttää kaikkea. Lapseni, jonka kuvia laittaessani usein mietin, onko minulla kuitenkaan oikeutta näyttää hänet koko maailmalle? Miehenikin antaa kyllä luvan omille kuvilleen, mutta hänestä itsestään en viitsi kertoa mitään. En koe, että se olisi minun asiani.

Kuluneen vuoden aikana on jälleen tapahtunut asioita, joita en olisi vuosi sitten vielä uskonut. Vaikeimmista asioista en voi ääneen sanoa kuin Nalasta luopumisen. Se kaihertaa mieltäni edelleen ja viimeksi tänään ikävöin koiraa mielettömästi. Kuulin haukun korvissani ja kynsien rapinan lattiassa. Pitkä kuono tökki minua ajatuksissani. Ikävöin myös sitä, mitä koira minulle edusti. Olin pelastanut jonkun elämään, haave maalaistalosta eli niin kauan kuin Nala oli luonani, sillä halusin vielä joskus ehtiä sen koiralle tarjoamaan. En ehtinyt, mutta onneksi se on nyt Nalan saatavilla vaikka en sitä näekään.

Vuoden aikana olen oppinut nauttimaan lapsesta ja kaikesta häneen liittyvästä aivan erillä tavalla, kuin vauva-arjen alussa. Seuraan mielenkiinnolla minkälainen tyyppi taaperostani kehittyy, lapsen kasvaminen jaksaa ihmetyttää aina uudestaan ja uudestaan.
Olen itsekin muuttunut lapsen myötä ja pidän muutoksesta. En kuvittele enää tietäväni asioiden oikeaa laitaa niin kärkkäästi enkä ole enää niin innokas arvostelemaan toisia. Itsensä korostamisen tarve on vähentynyt, koko ajan sitä hyväksyy paremmin oman epätäydellisyytenä ja myöntää virheensä. Ei minusta tullutkaan yhtään sen parempaa ihmistä,vaikka tulin äidiksi.

Nyt kun siis tuntuu, että olen sanonut kaiken mitä tämän blogin puitteissa voi sanoa, lopetan. Olen iloinen kaikista lukijoistani ja jokaiset kommentit ovat olleet tärkeitä.

Tapaamme taatusti vielä näissäkin merkeissä. Kunhan ensin keksin millaisen seuraavasta blogistani rakennan, ilmoittelen kyllä siitä sitten jollain tapaa.

Siihen asti: pitäkää hauskaa!

Tyttöjä, poikia ja persoonia

Sain vihdoin käsiini uusimman Meidän perhe -lehden. Kyseisessä numerossa oli paljon puhetta herättänyt juttu perheestä, jossa oli useita erikoisia ratkaisuja: äiti ja isä tuntevat nimet Kettu ja Susi, taapero nukkuu puolillepäivin joka päivä, lapselle eikä kanssaihmisille kerrota lapsen sukupuolta vaikka sitä kysyttäisiin.

Kun ensimmäisen kerran kuulin lehtijutusta, olin touhtunut ja mielessäni syyllistin vanhempia. Sitten se alkoi häiritä minua itseäni, miksi minä muodostin niin mielelläni ennakkokäsityksiä perheestä, jota en oikeasti tunne. Miksi mielessäni laitoin heidän suuhunsa sanoja, joita ei oltu sanottu tai mustamaalasin eteen ongelmia, joiden ilmaantumisesta en voinut olla varma. Mikä tässä perheessä niin hirveästi ärsytti minua ja lukuisia muita? Mitä minä pelkäsin?

Kun lopulta sain itse lukea jutun, en enää ärsyyntynyt kuin yhdestä asiasta: jatkuva korostaminen siitä, kuinka juuri me olemme niin erityisiä. Meidän lapsi on Persoona, ei mikään sukupuolensa orja. Me olemme erityisiä, kun olemme huomanneet elämässä jotain mitä muut eivät (muka) ole. Monet lehtijutun asiat olivat varsin järkeenkäypiä, osa taas meni aivan yli hilseen. Mutta se ei ole minulle epätavallista, en ymmärrä läheskään kaikkien perheiden ratkaisuja eikä se minua enää kohtuuttomasti stressaa.



Onko leluilla sukupuoli? Entä kodinkokeilla, ajoneuvoilla, astioilla ja työkaluilla? Voiko tyttö pitää traktoripaitaa ja poika sydänpaitaa? Itse en ymmärrä miksi ei voi, enkä myöskään tunnista asioiden sukupuolijaottelua. En itse ole naisellinen ja ehkä siksi en koe kovinkaan suuria ahdistuksia maailman sukupuoliroolituksesta. Se ei minua kiinnosta, tuleeko lapsistani homoja vai heteroja. Omaa tyttöäni on usein luultu pojaksi. Ihmiset nolostuvat väärästä olettamuksestaan, vaikka minua asia ei haittaa ollenkaan. Jos minulle olisi tärkeää, että lapseni näyttää tytöltä, laittaisin hänen ylleen toki aina edes ripauksen tyttömäistä väriä tai kuosia. Mutta sillä ei ole minulle mitään väliä, puen lapselle sitä mistä itse tykkään enkä murehdi, että luuleeko joku nyt, että minulla on poika. Senkus luulee, ei minunkaan muista tekemät olettamukset varmasti aina oikein mene.

Jokainen vanhempi toteuttaa lapsellaan omaa elämänkatsomustaan, tiedosti sitä tai ei. Joillakin siihen kuuluu erottamattomasti urheilu, toisilla lemmikkieläimet ja joillakin sukupuolirooleista eroon pyristely. Ei siinä ole lähtökohtaisesti mitään pahaa. Kyse on vain siitä, miten periaatteitaan toteuttaa ja kuinka fanaattisesti sen tekee. Kuunteleeko oikeasti lasta vai elääkö omaa unelmaansa?

Lopulta kaikenlainen fanaattisuus kääntyy itseään vastaan. Samalla kun yritetään olla liian suvaitsevaisia, ollaan usein hyvin suvaitsemattomia. Kieltämällä jotain niin perustavanlaatuista kuin sukupuoli, joka kuitenkin on meillä kaikilla olemassa, rajoitetaan elämää aivan yhtä paljon, jos kielletään jokin tietty käytös vetoamalla sukupuoleen. Ojasta allikkoon.

Olen ennenkin lukenut tällaisesta sukupuolen kieltämisestä ja ajatus joka silloin jäi päällimmäiseksi, jää edelleen. Nämä vanhemmat ovat ennen kaikkea itse hukassa. Ja se, miten he koittavat asiaa ratkaista, ei käy järkeen. Mutkia on suoristettu liikaa.

Aika paljon kertoo jo se, että kyseisen lehtijutun vanhemmat sanovat, etteivät halua olla äiti ja isä, koska eivät allekirjoita yhteiskunnan yleisiä vaatimuksia naiseudesta ja miehisyydestä. Kuka heidät pakottaisi olemaan yhteiskunnan vaatima äiti tai isä, vaikka he itseään kutsuisivatkin niillä nimillä? Ainoastaan he itse. Ei kukaan muu lopulta päätä kuinka tiukkoja sukupuoliroolit ovat kuin ihminen itse, vaatimuksia satelee sieltä ja täältä,mutta aikuisen olisi hyvä osata pitää puolensa. Tuntuu surullisellta, että he eivät osaa ratkaista ristiriitaa olemalla rohkeasti sellainen nainen ja mies kuin olevat, vaan he ovat sitten susi ja kettu. Ja heidän lapsensa sukupuoleton. Sen sijaa, että lapselle opetettaisiin, että hän voi olla millainen poika tai tyttö tahansa, hänen on oltava sukupuoleton. Miksi ainoastaan silloin voi olla sitä mitä oikeasti on?



Jokainen meistä haluaa lapselleen hyvän elämän ja mielellään toki paremman kuin itselleen. Se mistä on itse kärsinyt, on päällimmäisenä siinä listassa, mitä ei ainakaan halua omille lapsilleen ristiksi. Joku on kärsinyt vihannesten syömisestä, toinen vanhempien riitelystä ja joku sitten siitä, ettei ole saanut olla sellainen kuin oikeasti on.
Siinä miten asiaa lähtee omalle lapselleen korjaamaan, olisi hyvä käyttää myös tervettä itsekritiikkiä.

Höyrykone

Mistä tämä ihana kangas tuli? (kuvassa nelinkerroin)

En ole kesän jälkeen ommellut. En kertaakaan tässä meidän nykyisessä asunnossa. Tällä viikolla sain kaivettua koneen kaapista ja jotain pientä syntyi. Kaikkea se Noro-virus teettää, tälleen eristyksissä pitää keksiä itselleen puuhaa.


Inspiraatio lähti tällä kertaa kankaasta, jonka tätini oli ottanut talteen, kun mummola pari vuotta sitten tyhjennettiin. Käyttämätön retrokangas, josta ei ota selvää mitä se on materiaaliltaan. Vähän kuin yksipuolista pyykekangasta, mutta ohutta ja jäykkää.

Höyryän aina ompelukoneen äärellä niin, etten jouda mitään kaavoja alkaa tekemään. Hyvä jos jaksan käyttää nuppineuloja. Ja kun ompelen harvoin, muistan yleensä puolivälissä miten joku juttu ois oikeesti kannattanu ommella. Kuten mekon kädenteiden resorit, jotka ompelin kolmesti väärin. Ja sellainekin seikka pääsi unohtumaan, että jos otan mallia velourmekosta ja oma kankaaki on joustamatonta, niin se on haastavaa saada tytön pään yli. Onneksi vetskari auttaa eikä ollut edes kallis.

Vaatteiden myötä heistä tuli liikuntamaikka ja ehkä hiukan gay.

Kaikkein mieluisin homma oli tekaista tytön alastomille nukeille vaatteet. Ne nimittäin onnistui lähes samantien, koska vaatimustaso on hyvin alhainen.

Pitkätkö?

Keksin vihdoinkin, mitä teen omien pieneksi käyneiden raitapaitojen hihoilla: legginsejä tytölle! Idea hyvä, nopea tehdä, housut ööö... tuotekehittelyä vailla. Toiset muuten hyvät, mutta liian pieni peppuosa. Toisessa sama ongelma ja lisäksi liian pitkät lahkeet. Molemmissa liian löydä vyötärö. Puuh, kaavoja? No ei!

Ei heti uskoisi, että samaan päähän nämä on tarkoitettu. Toinen kangas joustaa, toinen ei.

Käännettynä ja kypärälakin kanssa ihan ok.

Tytölle tein pari pipoa. Opiskelin Kimperipipon syvintä olemusta ja surutta kopion idean omiin tekeleisiini. Ja niinhän siinä kävi, kuten minulle usein käy, toinen pipo on vähän liian pieni ja toinen vähän reilu. Tyttökin oli hyvin yhteistyökyvytön, kaiken maailman lakit vaan itkettivät päähän joutuessaan. No, oli niitä kuitenkin kiva tehdä.

Äiti nää vaatteet on ihan pyllystä! Voisit joskus kokeilla kaavoja.

Oikeesti!

Mekko odottelee siis vielä sitä vetoketjua. Tulossa on myös ehkä velourhousut, jos nyt saan ne joskus kasaan. Niitä odotellessa.

Taas yksi jalanjälki

Terhi vinkkasi jo jokin aika sitten ekologinen jalanjälki -testistä. Tekaisin sen illan ratoksi ja tällaista se näytti:

Pisteet yhteensä: 83,7 ja hehtaareissa: 0,8
Hehtaarimäärä elintilana: 0,4 asukasta
Jos kaikkien jalanjälki olisi yhtä suuri, tarvittava elintila olisi: 0,4 maapalloa

Itse testihän nyt oli vähän hassu. Kysymykset olivat välillä kovin omituisia, kuten "kompostoin kaikki vihannesten ja hedelmien kuoret", öh, kyllä sinne kompostiin voi ja pitää laittaa kaikki ruuanjäte, kahvinpurut ym. Myös kysymys siitä, jätinkö ruokaa lautaselleni mietityttää tärkeydellään, kun meillä kaikki lautaselta jäänyt menee koiran massuun. Energian käytöstä kotitaloudessa ei taas ollut yhtään kysymystä. Ehkä eniten mietityttää kysymys vaatteiden vaihtamisesta, lapsiperheessä vaatteita on pakko vaihtaa tiheään, jos edes yrittää näyttää ihmiseltä. Missä määrin se sitten on epäekologista, se jäi bonjaamatta.

En myöskän usko tulosta. En taatusti elä niin ekologisesti, että kulutan vain alle puolet siitä mitä jokainen maapallon asukki saisi kuluttaa. No, näitä testäjä on mukavaa tehdä. Joka kerta saa jotain uutta mietittävää.

Kevät tuli keittiöön

Ostin kauan haaveilemani pyöreän pöydän pinnatuoleineen huuto.netistä. Kyllästyin massiiviseen, vanhempieni vanhaan 6-8 hengen ruokapöytään. Tuntui, että se on aivan liian suuri meidän pienelle perheellemme. Ja liian aikuinen. Pidän uudesta köyhän opiskelijaperheen tyylisestä ratkaisusta enemmän ja sitäpaitsi sellaisiahan me molemmat ollaankin! Minusta on mukava ajatella, että miehen vanhemmilla oli miehen lapuudessa aivan samanlainen systeemi.


Pallokassi on uusi paperinkeräysastia, kun lapsi rikkoi edellisen. Ostin sen Leviltä, Ebba & Erkki -nimisestä liikkeestä.

Pöydän myötä koko keittiön ilme raikastui ja kun vielä vaihdoin verhot kirkkaampiin, ei paljon valoja tarvitse sytytellä. Matto on vielä hakusessa ja seinäkin kaipaa jotain piristystä, kun siihen hartaudella liimaamani Ikean seinätarrat tippuivat pois.

P*ska reissu

Jos olisin etukäteen tiennyt jotain tulevasta, en olisi missään nimessä lähtenyt koko hiihtolomareissulle kahteen tunturiin. Vaikka olihan meillä edes ne ensimmäiset lomapäivät, joilloin aurinko vielä paistoi ja uloskin pääsi.





Kolmannen lomapäivän aamuna heräsimme siihen, että lapsi oksentaa sängyssään. Itkien pieni oksenteli pitkin aamua ja oli niin voimaton, etten muista tytön edes vastasyntyneenä olleen niin vetelä. Tauti jatkui vesiripulilla, joka jatkuu edelleen (nyt menossa 6. päivä). Tauti kävi läpi kahden mökin verran väkeä, myös meidät vanhemmat.

Ainut kerta kun potilaalle maistui ruoka. Mummon keittämät makaroonit piti ihan nuolla lautaselta.

Loma meni siis lähinnä kotiin pääsyä odotellen ja ripulia pesten, lapselle maitoa tarjoillen ja itse pahoinvoiden. Menee tovi, ennen kuin lähden näin pienen kanssa matkustamaan mummolaa kauemmaksi. Kuutisen tuntia autossa yksivuotiaan kanssa on jo itsessään melkoista taistelua, mutta sitten se vasta hermoja raastavaksi muuttui, kun paluumatkan oli lapsi sekä äiti kipeänä. Autossa vaihdettu ripulivaippa oli ehkä matkan huipennus. Sitä itteensä oli äidin vaatteita ja auton penkkejä myöten, lapsen turvaistuimen päälliset odottavat vielä pesua. Ehkä me ei vielä ensi kesänä tehdäkään sitä Turun reissua, kesämökkeily saa riittää.

Kolmantena sairaspäivänä kävimme hiukan haukkaamassa happeaja, ettei äidin pää räjähtäisi. Tytön riemu oli melkoinen, kun pääsi ulos kävelemään!

Little Baby Company

Kaikki kuvat: Little baby company!